Tästä aiheesta kirjoitetaan paljon, ja minullakin asiaan sanottavaa. Blogi on ylipäätään hyvä, että on paikka mihin kirjoittaa lyhyesti eri aiheista, jotta samoja asioita ei tarvi eri keskusteluissa toistaa yhä uudelleen.

Kännykät eivät ole selitys mielenterveyden ongelmille, toki ne addiktoivat siinä missä moni muukin asia. Ennenvanhaankin ihmiset saattoivat passivoitua kotiinsa ja kyttäillä televisiota vaikkapa viisi tuntia päivässä. Kuinka mihinkään addiktioon tai masikseen voi reagoida jos ihminen ei itse ymmärrä hakea apua, ei mitenkään: Jokainen elää valitsemallaan tavalla, kunnes poliisi, terveys, rahanpuute tai jokin muu estää sen.

Periaatteessa on turhaa puhua ihmisen oikeudesta elää miten huvittaa, sitä rajoittavat niin monet käytännön asiat muutenkin. Missä määrin keskiajalla oli mielenterveyspalveluita? Josko selvisit sielullista haasteistasi tai sitten et. Sama pätee tänäkin päivänä: Jos kekseliäisyys ja motiivit ovat heikonlaiset, ei siihen apua tule löytymään. Koulujen tärkeimpiä tehtäviä on kannustaa lapsia ajattelemaan, tuoda eväitä elämän kriiseistä ja muutoksista selviämiseen.

Muinoin pappi tai shamaani olivat ainoat sielunhoidon ammattilaiset. Nykyään on monenlaista muutakin terapiaa, mutta ensimmäisenä kannattaa toki käyttää ilmaiset vaihtoehdot. Kuka maksetaan psykoterapiaan tai johonkin muuhun vastaavaan? En tiedä, mutta on järjetöntä kuvitella, että jokin maksullinen palvelu olisi ensimmäinen ja ainoa oikea tie. Voihan diakonia-työntekijäkin antaa suosituksen tarvittaessa, että henkilöllä on luultavasti jokin mielen sairaus tai heikkous, jotain mikä hoitamattomana voi johtaa itsemurhaan.

Jos vaivasta selviää hengissä, sitä ei lähtökohtaisesti hoideta. Tämä on käsittääkseni julkisen terveydenhoidon perusta, jota kansalaisille ei voida sanoa ääneen, sillä se aiheuttaisi liikehdintää.
Se, aiheuttaako vaikkapa polvivamma niin suuren esteen liikuntakyvylle, että sitä todella aletaan hoitamaan, että tuo liikuntarajoitteisuus aikanaan muutoin voisi johtaa ihmisen menehtymiseen, vaikkapa masennuksesta aiheutuen, se on lääkärin vallassa.

Se aiheuttaako masennuksen nykyinen tila menehtymisen, edellyttää sitä että ihminen kertoo omaavansa itsetuhoisia ajatuksia. Muutoin lääkäri ei yleensä asiaan reagoi muuten kuin tarjoamalla jotain nappeja. Masikset kun tuppaavat tulla ja mennä, ja kaikilla meillähän on parempia ja huonompia aikoja.
Tunnistetaanko itsemurhien lisääntyneen? Jos näin on, niin hoidon kapasiteettia lisätään, muutoin ei, terveydenhuollon perusteisiin liittyen.

On ymmärrettävää että monet ovat huolissaan nuorten ilmasto- ym. elämänkatsomuksen asenteista, mutta sitä varten on uskonyhteisöt ja politiikka, toivon ja toiminnan paikat. Jos arvomaailmat ovat jotenkin pielessä, vaikkapa johonkin maailmanlopun filosofian suuntaan, sillekään ei voi mitään. Tarjolla on paljon ja osa valitsee huonosti, meillä on siihen periaattellinen, luonnollinen oikeus.

Suomalainen hoivayhteiskunta, huolestuneisuuden ilmauksineen, on pääasiassa poliittista liturgiaa niin valtakunnan kuin myös yksilön tasolla. Jos oikeasti haluat auttaa ihmisiä, sinä voit auttaa !! Jos mielikuvituksesi ja ympäristösi eivät anna siihen viitteitä mitä se voisi olla, niin ehkä on todella parempi jäädä silloin kotiin, keräilemään kasaan sitä seuraavaa masista.

Näin lopuksi voin tiivistää, että mielenterveyden palvelut eivät ole ainoa asioista, jotka kaipaavat uutta suuntaa. Myös yksilöiden arvomaailmoissa on petraamisen varaa. Kannustan jokaista kantamaan kortensa kekoon mielenterveystyössä, vanhusten ulkoiluttamisesta lähtien.

Toiminta on parasta lääkettä passivoitumista vastaan, ja se yhdessä tekeminen. Seurakunnat ovat myös hyvää kontaktipintaa, jos on vaikeuksia päästä ulos sieltä kotoa. Eikä se ole mikään uskon asia, eikä kenenkään ole pakko kuulua mihinkään lahkoon tai järjestöön päästäkseen liikkeelle, vaikkapa vapaaehtoistyön suhteen.